Yritin lukea Helinä Siikalan Ilon ja voiman käsikirjaa. Ja älysin, miksi siitä ei tullut mitään. Siikala kirjoittaa ilosta ja voimasta, mutta se mitä sisällään tuntee lukiessaan ei ole iloa ja voimaa. Teksti ei saa lentämään, nauttimaan, tuntemaan. Valitettavasti, koska oikealla asialla kirja kyllä on. Jotenkin vain siitä tulee olo, että elämä on harmaata ja ankeaa ja sitten kun oikein hakemalla hakee ja yrittämällä yrittää, elää käsikirjan mukaan, niin sitten voi välillä jonkin ilonpisaran ja valonpilkahduksen löytää. Ahdistava ajatus. Kun me voisimme oikeasti olla niin paljon kevyempiä, valoisampia, elävämpiä. Kun vain muistaisimme. Eikä kyse ole yrittämisestä, vaan pikemminkin yrittämisen lopettamisesta.
Joskus nuorempana etenkin syksyisin tunsin vahvasti, että on olemassa jonkinlainen toinen maailma, rinnakkaistodellisuus. Jos vain jotenkin keksisin keinon, löytäisin tien, niin pääsisin sinne. Johonkin, mikä olisi enemmän, täydempää. En tiennyt, mitä siellä olisi odottamassa, mutta jonkinlainen kaukokaipuu aina valtasi. Jonkin aikaa olin aina kovasti levoton ja sitten taas tyydyin arkitodellisuuteen. Nyt muistin tämän, koska näinä viikkoina elelen selvästi kahdessa todellisuudessa. On arkiminä, joka käyttäytyy ja toimii kokolailla niinkuin ennenkin, ja sitten se toinen minä, joka kirjoittaa tätä ja AJATTELEE. Eikä tässä oikeastaan ole ristiriitaa, enää. Tiedän jo, että pikkuhiljaa arkiminä sulautuu siihen toiseen tällä matkalla eteenpäin. Ja kaikki tapahtuu ajallaan ja se on aivan oikein. Valo lisääntyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti